Liikunnan iloja laskiaisena

Olen etuoikeutettu eläkeläinen - voin lähteä keskellä päivää hiihtämään läheiselle kuntoradalle kuten esim. tänään laskiaisena. Hiihtoladulle johtavalla kävelytiellä törmäsin ensimmäiseen koululaisjoukkoon, joka oli opettajansa johdolla tulossa samoille laduille. Kun saavuin virallista latua edeltävälle peltoaukealle, siellä vasta olikin kuhinaa. Ainakin 30 alle 10-vuotiasta hiihti ja osa hihkui riemusta, kun laskivat loivaa mäkeä.

Kun saavuin ylös varsinaiselle hiihtoladulle laskiaisruuhka jatkui. Ainkain kaksi koululaisryhmää joko kiersivät lenkkiä tai laskivat melkoisen jyrkkää mäkeä. Sieltä tulla viiletti alas mm. muslimityttö ilman sauvoja, niin että huivi vain liehui. Toinen muslimityttö hiihti pitkä hame yllä, mutta eteenpäin vaan mentiin. Ladulla ohitin äidin ja alle kouluikäisen lapsen. Kun pikkutyttö ohitti kolme pikkuista koulupoikaa, yksi heistä sanoi: "Kattokaa, toi pikkunen on ihan ihmehiihtäjä!". Niinpä olikin, vauhti oli huima ja tekniikka hallussa.

Oli siellä ladulla useampi eläkeläisten heimoonkin kuuluva, joista osa lapsenlapsensa kanssa. Paluumatkalla ohitin vielä pulkkamäen, jossa  ilo oli ylimmillään ja riemunkiljahdukset korviaahuumaavia.

Puolentoista tunnin hiihtolenkin jälkeen tunsin iloa monesta asiasta; hiihtoharrastuksen elpymisestä ja monikulttuuristumisesta,  liikunnan tuomasta hyvänolon tunteesta ja ennen kaikkea siitä, että kotikaupunkini Turku järjestää monipuolisia liikuntamahdollisuuksia. Niiden käyttäminen on vain lasten vanhemmista tai meistä varttuneemmista itsestä kiinni - oli sitten laskiainen tai ihan vaan tavallinen päivä. 

Uudet valtuutetut - uudet ideat!?

Työnsä aloittavat kunnanvaltuutetut ovat tiukan paikan edessä. Varsinkin ensikertalaiset haluavat varmaan edistää, kehittää, parantaa, lisätä eri tavoin kuntalaisten hyvinvointia. Perehdyttämis- ja koulutustilaisuuksissa heille on lyöty eteen kuitenkin sellaiset rätingit ja talousluvut, että hirvittää ja seinä tuntuu tulevan vastaan heti alkumetreillä. Mutta Tuntemattoman sotilaan opein, tuleen ei saa jäädä makaamaan.

Kuntien luottamushenkilö- ja virkamiesjohdolla onkin haastava tehtävä pistää luovuus liikkeelle ja hoitaa strategia- ja taloussuunnitteluprosessi niin, että uudet ideat, hullutkin, käydään läpi. Liikkeelle pitää lähteä muutamasta keskeisestä tavoitteesta ja katsoa,  mitä niiden toteuttaminen edellyttää eri sektoreilta ja toimijoilta. Pahin virhe, mikä voidaan tehdä, on edetä hallinnonala kerrallaan, jolloin hallinnon siilojen yli ei osata nähdä, että yhden siilon sisällä vallitsevaan ongelmaan parhaat ratkaisut löytyvätkin toisesta siilosta.

Väsyksiin asti mutta perustellusti on toistettu ennaltaehkäisyn, varhaisen tuen ja puuttmisen sekä terveyden edistämisen tärkeyttä. Nyt on taas kerran h-hetki siirtyä sanoista tekoihin. Katsoa, että neuvola- ja kouluterveydenhoito toimii, jotta ongelmat havaitaan ajoissa. Varmistaa, että rakennettu ympäristö takaa esteettömän ja turvallisen liikkumisen vauvasta vaariin. Laittaa koulupihat välituntiliikuntaa edistävään kuntoon. Solmia kumppanuuksia järjestökentän kanssa ja tukea vapaaehtoistyön edellytyksiä. Kysyä kaupunkilaisilta, asiakkailta ja työntekijöiltä ideoita, toiveita ja tarpeita.

Kaikki turhat byrokratian kiemurat on oikaistava ja rakennettava luottamusta ja sitoutumista hyvällä johtamisella ja vallan ja vastuun tarkoituksenmukaisella jakamisella. Elinkeinoelämää koskeva palvelujärjestelmä pitää trimmata joustavaksi ja nopealiikkeiseksi. Listan jatkaminen onkin uusien valtuutettujen tehtävä, koska itse taidan toistaa - itseäni.
.

Uusi vuosi - enemmän vastuuta ja välittämistä

Harmaana ja loskaisena uudenvuodenpäivänä vääntäydyin sauvakävelylle. Sulaneen lumen alta paljastui massoittain rakettien pakkauksia ja ja muita jäänteitä, siellä täällä mäyräkoiran kuoria ja tyhjiä oluttölkkejä. Kävelyteiden varsilla taas oli erivärisiä koirankakkakasoja, joita jotkut onnettomat olivat saaneet kengänpohjiinsa - siinäpä mukava tuliainen kotieteiseen.
Kyllä pisti harmittamaan. Ei taivu Suomen nuorison eikä vähän varttuneemmankaan väen selkä korjaamaan roskiaan ja lemmikkiensä jätöksiä. Ajatelleaanko, että ne vain itsekseen häviävät vai ajatellaanko ylipäätään yhtään mitään. Vaikkei edes välitettäisi muista, eikö itselläkin olisi mukavampaa kuljeskella ympäristössä, joka olisi siisti ja roskaton. Vai eikö vaan millään ole mitään väliä eli evvk.
Nämä ilmiöt eivät nyt suoranaista varaa tai haittaa aiheuta, mutta ne kertovat vakavasta asennevammasta, joka ulottuu paljon laveammalle käytöstapoihin ja toisista välittämiseen ja heijastavat yhteisvastuun puutostautia.
Presidenttimmekin uuden vuoden puheessaan peräänkuulutti, voisimmeko itse kukin kohdallamme miettiä, mitä minä voisin tehdä yhteiseksi ja lähimmäistemme hyväksi. Pienelläkin vaivannäöllä saataisiin yhdessä jo paljon aikaan. Mitäpä jos tämä vuosi olisikin kvek - kyllä vois enemmän kiinnostaa - vuosi.

Pieniä tekoja, suuria vaikutuksia

Kunnallisvaalien suuri kysymys on: Miten tehdä enemmän ja parempaa ilman, että syntyy lisää kustannuksia. Tähän kysymykseen jokaisen kunnan uudessa valtuustossa pitäisi pystyä vastaamaan.

Turun torilla ja vähän muuallakin olen saanut hyviä vinkkejä.
Esimerkki 1. Rollaattorilla pitäisi päästä matkustamaan ilmaiseksi, jotta ylipäätään uskaltautuu ulos neljän seinän sisältä. Perustelu: kun bussi lähtee liikkeelle, huonojalkaisen pitää mennä bussin etuosaan maksamaan, jolloin kaatumisen vaara on suuri. Kaatumistapaturma maksaa kaupungille monikymmenkertaisesti sen, minkä eläkeläislipun hinnat kaupungille tuottavat. Ja kun ei uskalla liikkua, kunto heikkenee ja kotiavun ja viime kädessä laitoshoidon tarve tulee akuutiksi. Kyse tässä esimerkissä on siitä, että yksittäisten, halinnonalojen sisäisten seikkojen sijasta pitää katsoa kokonaisuutta ja arvioida, mitä jää viivan alle.

Esimerkki 2. löytyy Turkupostista. Vuoden paras palvelu- palkinnon sai lääkäri-hoitajapari, joka virtaviivaisti pitkäaikaissairaiden hoitoketjun siten, että yhdestätoista eri vaiheesta ajanvarauksineen ja muinen byrokratian kiemuroineen päästiin neljään. Lopputulos: enemmän aikaa potilaalle. Tämä toimintamallihan pitää heti levittää kaikille terveysasemille.

Paitsi kuntalaisia, kannattaa siis selvittää henkilöstön osaaminen, parannus- ja muutosehdotukset ja hyvällä johtajuudella levittää ne koko organisaatioon.

Ajatusleikki omasta vanhuudesta

Helsingin Alzheimer-yhdistys on julkaissut tärkeän kirjan: "Jotta minua ei unohdettaisi." Kirja on tarkoitettu niille, jotka aikanaan meitä - Sinua ja minua - hoitavat. Se panee miettimään omaa vanhenemistaan ja kuolevaisuuttaan hyvällä tavalla. Mitkä asiat minulle ovat merkittäviä, mistä haluan nauttia ja saada elämänsisältöä silloinkin, kun omat voimat ja/tai ymmärrys eivät enää tee mahdolliseksi ylläpitää elämänlaatua.

Jos olet harrastanut musiikkia tai teatteria, ollut intohimoinen lukija, rakastanut kulkea luonnossa ja puuhannut puutarhassa, halauaisit tavalla tai toisella nauttia näistä asioista, vaikka muisti alkaisi pettää.
Sinulla on ollut tiettyjä mieliruokia ja juomia, joista erityisesti pidät. Toivot näkeväsi leikkiviä lapsia tai lemmikkielämiä. Jos puoliso viereltä on poistunut ja omat lapset asuvat kaukana, on erityisen tärkeää, että ne ihmiset, jotka ovat hoitajina tai ystävinä lähipiirissä tietävät, mitkä tuottaa Sinulle iloa.

Kirjaan voi kertoa omasta historiasta, elämän merkittävistä käännekohdista, iloista, suruista, menestyksen ja pettymyksen hetkistä. Siinä voi kertoa perheen historiasta ja sukupuusta ja suvun traditioista. Omien arvojen ja oman elämänkatsomuksen välittäminen on myös arvokasta tietoa jälkeläisille.

Emme ole kuolemattomia. Siksi kirjassa on myös osio, johon voi kirjata toiveet omien hautajaistensa järjestämisestä. Mitkä virret ovat rakkaita, millaisen muistojuhlan haluaa vai haluaako.

Kaikki edellä esitetty ja monet muut kirjan sisältämät asiat on hyvä kirjata silloin, kun on vielä vahvasti kiinni elämässä. Samalla tulee tehdyksi välitilinpäätöstä siitä, mikä todella tuntuu tärkeältä ja millaisia ajatuksia haluaa välittää oman loppukirinsä vietosta ja minkä henkisen perinnön haluaa jättää jälkipolville.

Porkkanoita työhyvinvointiin

 Ehdotuksesta muuttaa ensimmäinen sairaslomapäivä palkattomaksi ja alentaa seuraavan kahden viikon sairausloma-ajan palkkaa on noussut aiheellisesti keskustelu työelämän laadusta ja työhyvinvointia, työssä jaksamista ja jatkamista edistävistä keinoista. Työterveyshuollon asiantuntijat ja terveydenhuollon monet muut ammattilaiset ovat todenneet, että työolosuhteita, johtamista, työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia ja mm. työmatka- ja työpaikkaliikuntaa  kehittämällä voidaan vähentää siarauspoissaoloja ja varhaista eläköitymistä.

Panostukset erilaisiin työhyvinvointia parantaviin toimiin on tutkimuksin osoitettu kustannustehokkaiksi, tuottavuutta lisääviksi investoinneiksi. Kyse on siitä, että sekä työnantajat että työntekijät voittavat. Parempi työtyytyväisyys heijastuu kokonaishyvinvointiin ja työtehoon ja työnantaja säästää sairauslomakustannuksissa ja varhaiseläkemaksuissa sekä työn tuottavuudessa.

Siksi rohkenen ihmetellä, miksi puheenjohtaja Jyrki Kataisen johtaman puoluehallituksen esitys ei saanut puoluevaltuuston enemmistön kannatusta. Oliko siellä enemmistöllä joitakin käytännön esimerkkejä yksittäisistä lintsareista vaiko vain mututuntuma maanantaiaamujen krapulapäivistä. Jos työpaikalla ilmenee toistuvasti jonkin yksittäisen työntekijän "maanantaiflunssa", siihen voidaan työnjohdollisesti puuttua ja/tai antaa kehotus kääntyä työterveyshuollon puoleen. Palkaton ensimmäinen sairauslomapäivä voi johtaa siihen, että tullaan sairaana töihin ja tartutetaan työkaveritkin ja sehän vasta maksaa.

Työmarkkinaosapuolten vastuullinen tehtävä on pohtia, miten työuria saadaan pidennettyä ja riittävä määrä työtunteja tehtyä harmaantuvassa Suomessa. Työterveyshuollon tulee olla vaikuttavaa ja ongelmiin ajoissa tarttuvaa, ikäjohtamisen keinot on osattava ottaa käyttöön. Monesta työhyvinvointiin panostaneesta yrityksestä on vakuuttavaa näyttöä siitä, että sairastavuus vähenee ja eläköitymisikä nousee. Siis piiskan sijasta porkkanoita.

 

Ilmaisia iloja

Kun kaksi tai kolme ystävää ja tuttavaa tapaa näin syksyllä, ensimmäinen puheenaihe tuppaa olemaan sienisaalis. Kuinka monta litraa viikonloppuna löytyi suppilovahveroita, vieläkö on kanttarelleja, entä rouskuja. Saaliit vaaihtelevat ja sienikateus vaivaa epäsuotuisimmilla alueilla liikkuneita.

Itselläni on ollut satumainen sienionni; kanttarelleja on pakastin pullollaan ja viimevuotisetkin suppilot, kehnäsienet ja haperot odottavat hyötykäyttöä puhumattakaan kuivatuista suppilovahveroista. Uusia on jo kuivumassa litratolkulla. Mieleen hiipii Veikko Huovisen novelli hamsterista. Jos olenkin sellainen, kerään ja kerään ja tulee tilapula ja ahdistus.

Yritän kumminkin olla tolkullinen. Kyse metsässä liikkumisessa - on se sitten marjastusta, sienestystä tai muuten vaan liikuntaa - on kokonaiselämys, josta nauttii pää ja kroppa. Sielu lepää, on helppo hengittää.

Meille suomalaisille metsä on elinehto, ainakin omalle, suurimmaksi osaksi maalta lähteneelle sukupolvelle. Metsän antimet ovat hieno lisä lähiruokaa arvostaville ja ilmainen kuntosali terveyttään vaaliville.